Saaste on Nostr: Taas mietteitä ihmisten valokuvaamisesta. En ole juurikaan kuvannut tällä ...

Taas mietteitä ihmisten valokuvaamisesta.

En ole juurikaan kuvannut tällä reissulla ihmisiä. Iso syy siihen on se, että ihmisten kuvaamisesta on niin pitkä aika, että se tuntuu itsensä vaivaannuttavalta. Mutta siihen on toinenkin syy.

Koreassa (ja Japanissa) julkiset paikat eivät sisällä samanlaista automaattista oikeutta ihmisten valokuvaamiseen kuin monissa länsimaissa.

Meillähän julkisissa paikoissa saa käytännössä vapaasti kuvata ihmisiä. Iso syy tähän on journalismin vapaus, joka kattaa myös valokuvajournalismin. Mikäli journalisti joutuisi kysymään kaikilta ihmisiltä luvan kuvaamiseen myös julkisilla paikoilla, maailman dokumentointi olisi hyvin vaikeaa. Meilläkin on silti muistettava, että kuvaaminen ja kuvan julkaiseminen ovat kaksi eri asiaa. Julkisilla paikoilla otettuja kuvia saa kyllä julkaista ilman lupaa, mutta sellaisia kuvia ei välttämättä saa, jotka ovat omiaan aiheuttamaan haittaa kuvattavalle kohteelle. Nämä asiat tulivat hyvin tutuksi iahn käytännössä kun toimin lehden toimituksessa valokuvaajana.

Etelä-Koreassa ja Japanissa tilanne on hieman toinen. Täällä ihmisillä on eräänlainen pärstäsuoja. Heillä on ainakin jonkinlainen oikeus kieltää pärstänsä kuvaaminen ja kuvien julkaisemin, vaikka ne olisi otettu julkisilla paikoilla.

On kuitenkin hyvin vaikea vetää selkeitä rajoja sille, mikä on sallittua ja mikä ei. Jopa paikalliset itse räpsivät kuvia varsin huolettomasti, joten turistina on hyvin vaikea arvioida, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Iso näistä kuvista päätyy varmasti myös sosiaaliseen mediaan.

Tätä sotkee entisestään se, että jostain syystä kuvien ottamiseen kännykällä suhtaudutaan paljon vapaamminen kuin saman kuvan ottamiseen erillisellä kameralla. Outoa, mutta näin se tuntuu menevän.

Sekava järjestelmä aiheuttaa sen, että ainakin minulla kynnys ihmisten kuvaamiseen on entistä suurempi. En halua kysyä jokaiselta kuvassa olevalta ihmiseltä lupaa, koska siinä ei olisi mitään järkeä. Se on tavallaan tosi harmillista, koska täällä olisi niin paljon kiinnostavia persoonallisuuksia kuvattavaksi ja korealaiset ovat kansaa, jotka ovat ulkonäkönsä puolesta voittaneet geenilotossa.

Olen itse ratkaissut ongelman niin, etten kuvaa ihmisiä ns. salaa. Käytän lyhyttä polttoväliä, jotta joudun menemään varsin lähelle kuvattavia. Pyrin lisäksi olemaan näkyvästi esillä ja ottamaan kuvan niin, että kuvattavalla on mahdollisuus nähdä minut ja tällöin myös sanoa tai eleillä ilmaista, ettei halua olla kuvan kohteena. Toki minä myös välillä kysyn kuvattavilta, saako heistä ottaa kuvan, mutta en tee sitä kovin mielellään, koska en halua kuvia pönöttävistä ja poseeraavista ihmisistä.

Aina kuvattavat eivät tietysti minua huomaa ja... noh, sitten arvioin tilanteen itse. Jos sääntöjä lukee kuin piru raamattua, tällaisia kuvia ei kai saisi julkaista. Ajattelen kuitenkin, että katuvalokuvilla on sisäinen arvo, jonka perusteella sääntöjä voi vähän venyttää. En kuitenkaan koskaan julkaise kuvia, joissa ihmiset esiintyvät epäedullisessa valossa.

Tämä sääntöjen ja käytäntöjen sekamelskassa luoviminen on se valokuvauksen puoli, josta en pidä yhtään. Lehdessä työskennellessä pystyi aina vetoamaan journalismiin, mutta kun kuvaa vain omaksi iloksi ja julkaisee satunnaisia räpsyjä tänne, niin sitä on paljon vaikeampi perustella itselleen ja muille.

#SaasteSeikkailee #valokuvaus