Törmäsin mielenkiintoiseen tapaan määritellä se raja, milloin pari- tai ihmissuhteen eteen ei kannata tehdä enempää, vaan on parempi lähteä eri suuntaan. Tällaiset oivallukset ovat minunkaltaiselle sairaalloiselle miellyttäjälle hyviä apuvälineitä.
Ajatus lähtee kahdesta perusolettamuksesta:
- Suhde tarvitsee luottamusta ja turvallisuudentunnetta
- Ihmisarvo on jotain, josta ei tingitä.
Ajatuksessa pystyakselilla on luottamus ja turvallisuudentunne. Vaakaviiva kuvan keskellä on ihmisarvo. Viivan yläpuolella olevat asiat ylläpitävät ja rakentavat ihmisarvoa ja alapuolella olevat vähentävät sitä.
Kun osaatte olla eri mieltä ilman, että nimittelette toisianne, se kasvattaa ihmisarvoa. Samoin se kun olet valmis kuuntelemaan etkä halveksi toista siitä, että hän nostaa vaikean asian puheeksi. Myös se korostaa toisen ihmisarvoa, jos olet valmis ja kykeneväinen kantamaan omat virheesi ja pyytämään niitä anteeksi.
Viivan alapuolelle mahtuu monenlaisia asioita, kuten haukkuminen, valehtelu ja syyttely. Jos keskityt kritisoimaan toista ihmisenä, etkä keskity todellisen ongelman ratkaisemiseen, se heikentää ihmisarvoa. Samoin gaslighting tai välinpitämättömyys toisen hyvinvointia kohtaan. Tyhjät lupaukset ja haluttomuus ymmärtää toista ovat nekin viivan alapuolella, samoin kuin ajatus siitä, että sinun mukavuutesi on tärkeämpää kuin toisen hyvinvointi.
Viivan alapuolella eläminen on todella kuormittavaa. Sen myötä ihminen minimoi itsensä olemattomiin. Sitä alkaa selittää ja perustella omia tarpeitaan sekä yksinkertaisia pyyntöjä, ja jättää ne tarpeet huomioimatta, jotta ei vaatisi liikaa. Rima asettuu koko ajan alemmaksi ihan vaan siksi, että voisi pysyä rauhallisena ja välttää konfliktit.
Ongelmana pari- ja ihmissuhteissa on se, että elämä on harvoin pelkästään viivan alapuolella elämistä. Välillä on hyviä päiviä, jolloin käydään viivan päällä ja sitten taas huonoja, kun mennään sen alapuolelle. Jos oltaisiin koko ajan viivan alapuolella, päätös suhteen päättämisestä olisi helppo tehdä. Niin harvoin kuitenkaan on.
Jatkuva jojoilu on sekin raskasta, sillä silloin ei voi koskaan tietää, minkä version toisesta saa nenänsä eteen. Se tappaa luottamuksen ja turvallisuudentunteen. Luottamus on kuitenkin jotain, joka rakennetaan pitkäjänteisellä myötätunnolla, ymmärtämisellä ja onnistumisella. Sellaisella ihmissuhteella, jossa kumpikin voi olla kokonainen ihminen.
Jos jokainen päivä on arvailua ja epävarmuutta, keho menee valmiustilaan, eikä hermosto pysty koskaan rentoutumaan. Ennen jokaista kanssakäymistä on mietittävä, mitä uskaltaa sanoa ja miten se on sanottava. Omia tarpeita, haluja ja toiveita on mietittävä tarkaan ja ne on perusteltava ja oikeutettava erikseen eri tilanteiden vaatimalla tavalla. Sitä saattaa puhua varovaisemmin ihan vaan, jotta ei synnyttäisi suurempaa konfliktia. Luottamusta ja turvallisuudentunnetta on mahdotonta rakentaa, mikäli hermosto on jatkuvassa taistele tai pakene -tilassa.
Tämä kokonaisuus toimii aika mukavana kehyksenä sille, kun yrittää arvioida omia ihmissuhteitaan. Kuinka suuri osa ajasta vietetään viivan alapuolella ja syntyykö sen aaltoilevan arjen tuloksena luottamus, turvallisuudentunne ja ihmisarvo. Jos ei, on aika poistua ja jatkaa matkaa. Se ei ole luovuttamista.
Tämä koko ajatus tuli YouTube-kanavalta nimeltä The Minimal Mom, joka käsittelee yleensä minimalismia, mutta jonka tekijä kertoi myös jokin aika sitten omasta avioerostaan. Ajatuskehyksessä on jotain, mikä puhuttelee minua, joten halusin jakaa sen täällä.
